Kuudes päivä putkeen kun se vaan makaa sängyssä ja hymähtelee ärtyneesti kun yrittää saada sitä hereille. Tai kysymään kaverilta läksyjä, tai tekemään ylipäätään mitään. Syömässä se käy. Kahdesti päivässä, välillä jopa enemmän. Muistaa ottaa lääkkeet, se on hyvä. Se on minun rakkaani, esikoiseni, ja se on masentunut. Ensi vuonna sillä alkaisi seiskaluokka. En tiedä pääseekö se sinne vai käykä kuudennen luokan uudelleen. Esikoulukin on jo tuplattu, se oli niin pieni ja lapsenomainen. Ei ollut vielä koulukypsä. Sen jälkeen menikin hyvin, monta vuotta. Tai ainakin pinnallisesti. Olihan se jo silloinkin masentunut, ihan pienenä, ja niin olin minäkin. Psykologin tutkimustuloksista huolimatta jatkotoimenpiteet jäivät, en jaksanut lähteä viemään asiaa eteenpäin.Koulussa sitä kiusattiin. Siltä rikottiin pyörä, se heitettiin pyöräkatoksen päälle, ja vedettiin asfaltilla niin että pyöreäpäiset pultit kuluivat lähes tasapäisiksi. Vaatteita varastettiin. Liikuntatunnilla satutettiin. KiVakoulu oli yhtä tyhjän kanssa. Kotona se makasi sängyssä niin ahdistuneena, että halusi kuolla. Opettaja oli palavereissa vain näyttöjä vailla. Niitä pitää olla kun muuten ei voi antaa arvosanaa todistukseen. Harmittaa kun en suuttumukseltani saanut sanottua mitään. Olisin voinut sanoa minne se voisi ne näyttönsä työntää. Lapsi halusi kuolla, ja vielä olisi pitänyt näyttöjä olla? Voi helvetti.
Psykiatriselle osastolle mennessään syytti meitä, vanhempia. Ettei se koskaan parannu kun me ei hankittu apua aikaisemmin. Tottahan se on. Paitsi että se toipui, pikkuhiljaa.
Kiusaamisen takia me muutettiin. Se sai kavereita, viihtyi koulussa. Sitten tuli ongelmia. Opettajien kanssa, muiden oppilaiden kanssa. Sitä kiusattiin taas. Liikuntatunnilla satutettiin. Kiusaajat osasivat kertoa opettajalle saman tarinan: me ei tehty mitään, itse se aloitti. Opettaja oli viisaampi kuin edellinen, jututti kiusaajat erikseen, samoin minun lapseni. Ei se ollut tehnyt muuta kuin suojannut itseään muiden päällekäymiseltä. Eikä liikunnanopettaja huomannut mitään. Läksyjä se ei saa tehtyä, jos ei niistä muistuta ja auta tekemisessä. Minä en aina muista. Sen takia se nytkin makaa sängyssä, vaikka pitäisi olla koulussa. Minä en muistanut. Jäi yksi läksy tekemättä, se ahdistui niin ettei mennyt kouluun. Ei kysynyt sen päivän läksyjä keneltäkään, ja jäi taas kotiin. Ja nyt, kuudes päivä putkeen. En minä saa sitä lähtemään. Väkisinkö se pitäisi pukea? Ertyisopettaja tuntuu ajattelevan, että en yritä tarpeeksi. Enkä enää yritäkään. Olen turhautunut, niin hirvittävän turhautunut. Olen yrittänyt nätisti, rumasti, kannustamalla, uhkailemalla, lahjomalla. Eilen huusin, että mulle on ihan sama vaikka käyt kuudennen uudelleen, makaa vaan sängyssä, en jaksa enää yrittää. Enkä jaksakaan. Sosiaalitoimistolta odotetaan apua ja neuvoja. Johonkin laitokseen kai se menee. Psykiatriselle osastolle, koulukotiin, johonkin.
Minua ahdistaa niin paljon, että oksettaa. Unohdan asiat, tapaamiset, palaverit, oman terapian, lapsen terapian. Olen paikalla väärään aikaan tai vääränä päivänä, väärässä paikassa. Unohdan uunin päälle, en muista sammuttaa keittolevyä. Joinain päivinä minäkin makaan sängyssä. On helpompi nukkua, ei tarvitse ajatella. Välillä haluan kuolla. Ihan sama mitä teen, on syyllinen olo. Aina.
